Aluevaltuustopuheenvuoro 13.4.2026

Lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma tunnistaa aivan oikein ne haasteet, joita lasten ja nuorten arjessa tällä hetkellä näkyy: ahdistuneisuus, kiusaaminen, osattomuuden kokemus ja mielenterveyden kuormittuminen. Näihin haasteisiin vastaaminen edellyttää varhaista tukea, matalaa kynnystä ja ennen kaikkea läsnäoloa siellä, missä lapset ja nuoret ovat – eli kouluissa ja varhaiskasvatuksessa.

Kun tätä hyvinvointisuunnitelmaa lukee rinnakkain alueellisen opiskeluhuoltosuunnitelman kanssa, niiden välille muodostuu kuitenkin selvä ristiriita. Hyvinvointisuunnitelma asettaa opiskeluhuollolle kunnianhimoisen ja aivan oikean roolin ennaltaehkäisevän ja yhteisöllisen työn toteuttajana, mutta opiskeluhuoltosuunnitelma ei resursoinnin tasolla mahdollista tämän toteutumista.

Haluan tuoda tämän esiin konkreettisesta arjen näkökulmasta. Toimin itse opettajana. Hyvinvointialueiden aloittamisen jälkeen en ole kertaakaan nähnyt koulupsykologia omalla koulullani, joka on iso, n. 500 oppilaan yhtenäiskoulu. Ostopalvelupsykologi on kyllä tutkinut muutamia oppilaita, mutta esimerkiksi purkukeskustelut ovat toteutuneet lähinnä Teams-yhteydellä. 

Toinen esimerkki: terveydenhoitaja on koululla päivittäin, mutta ottaa vastaan vain lakisääteisissä tarkastuksissa kävijöitä. Opiskeluhuollon ei pitäisi olla vain lakisääteisiä tarkastuksia tai kuraattori- ja psykologipalveluja, vaan koko kouluyhteisön hyvinvointia edistävää työtä, jossa ennaltaehkäisy, yhteisöllisyys, matalan kynnyksen kohtaamiset ja arjen turvatekijät ovat keskiössä. Nyt tämä kytkentä jää täysin näkymättömäksi. 

Suunnitelmamme olettaa että järjestelmämme pystyy vastaamaan synkeään tilannekuvaan, kuten ahdistukseen, kiusaamiseen, arjenhallinnan haasteisiin, osattomuuteen tai poissaoloihin, jotka on asiakirjoissa todettu, mutta ei ota millään tavalla kantaa järjestelmän kuormitukseen. Nämä eivät ole yksittäisiä poikkeuksia, vaan tilanne kertoo rakenteellisesta ongelmasta.

Opiskeluhuoltosuunnitelmassa korostetaan yhteisöllistä opiskeluhuoltoa, mutta samaan aikaan todetaan, että erityisesti koulupsykologien mitoitus on selvästi alimitoitettu. Kun yhdellä psykologilla on vastuullaan lähes kaksinkertainen määrä oppilaita lakisääteiseen mitoitukseen verrattuna, on selvää, että työ painottuu kriisien sammuttamiseen – ei yhteisölliseen ja ennaltaehkäisevään työhön, jotka taas muuttaisivat lasten ja nuorten hyvinvoinnin suuntaa.

Tämä on ristiriita, johon meidän on aluevaltuustona syytä tarttua. Kyse ei ole siitä, etteivätkö tavoitteet olisi oikeita – ne ovat. Kyse on siitä, että järjestelmälle annetaan tehtävä, jota se ei nykyresursseilla pysty toteuttamaan. Samalla koulujen arjessa joudutaan paikkaamaan puutteita opetushenkilöstön ja muun henkilökunnan voimin.

Toivon, että jatkossa lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma ja alueellinen opiskeluhuoltosuunnitelma eivät ainoastaan tunnista samoja haasteita, vaan myös kohtaavat toisensa siinä, miten ja millä täsmällisillä tavoitteilla ja toimilla niihin vastataan. Muuten riskinä on, että kunnianhimoiset tavoitteet jäävät paperille – ja se näkyy suoraan lasten ja nuorten arjessa. Nykyisellä touhulla tilanne tai kouluterveyskyselyiden vastaukset eivät tule muuttumaan positiivisemmiksi.

Kysynkin tähän loppuun: Meillä on ollut vuosia haasteita koulupsykologien saamisessa. Tällä hetkellä koulupsykologeilla on lähes kaksinkertainen kuormitus verrattuna lakiin. Nyt asia kuitataan kirjoittamalla, että koulupsykologipalveluiden saatavuudessa on ollut haasteita. Mitä tälle asialle ihan oikeasti tehdään, sillä siihen on ihan pakko kohdistaa enemmän yritteliäisyyttä kuin vain hiljaisesti hyväksyä se.